Satsuma

Kauppaan on ilmestynyt satsumat. Jee!

Ne on ihan parhaita sitruksia. Ei mitään mandariineja tai klementiinejä tänne, satsumia sen olla pitää. Paras satsuma on sellainen, jonka kuoret ovat hieman irrallaan itse hedelmästä. Sen kyllä huomaa, kun hedelmää kevyesti puristaa - jos kuoret on irti niin hedelmä antaa hieman periksi. Silloin satsuma on makean kirpeä. Juuri täydellinen.

En tiedä moneskohan kirjoitus blogissani tämä oli sitruksista. Miksi Suomessa ei kasva sitrukset? Tai miksi en asu maassa, jossa kasvaa? Ja onko ok, jos yksi haave elämässäni on saada oma sitruunapuu?

Mitä varten on murheet

Kirsi Kunnas on aina ollut suosikkejani. Tämä kyseinen loru osui silmään vähän aikaa sitten. Sen sanoma on jotenkin niin just. Elämä voi olla yksinkertaista, kun vain omaa sopivan asenteen.

Mitä varten on vasara? Mitä varten on omena?

Vasara on naulan lyömistä varten ja omena omenan syömistä varten.

Mitä varten kengät on? Mitä varten on ovi?

Kengät ovat kulkemista varten ja ovi on oven sulkemista varten.

Mitä varten kuppi on? Mitä varten on murheet?

Kuppi on kahvin juomista varten ja murheet on tehty huomista varten.

Kirsi Kunnas

Eihän nämä meidän oven pielessä kasvavat orvokitkaan tunnu tajuavan, että nyt on jo syyskuun loppu. Siinä ne vain kukkivat.

Kaurainen marjaherkku

Tekeekö mielesi jotain leivonnaista, mutta et oikein jaksaisi leipoa? Ainakaan mitään kummoista. Löytyykö kotoa marjoja - tuoreita tai pakastettuja? Entä kaurahiutaleita? Entä margariinia tai voita? Sokeria?

Jos vastasit kyllä näihin, niin olet kuin minä eilen. Jääkaappi kun on täynnä mökiltä rohmuttuja puolukoita, mutta leivontainto (ja ainekset, nimimerkki kotona ei kananmunia) vähän hakusessa, niin ratkaisuksi löytyy kaura-marjapaistos.

Helppoa ja kätevää. Heitin puolukoiden joukkoon myös pakkasesta yhden rasian kesällä Hämeestä kerättyjä puutarhavadelmia.

Ja ei sitten kannata pihistellä sen kauramurun kanssa. Se on tässä parasta. Sitä pitää ja kannattaa olla paljon. Älä siis ihmettele sitä, että tähän tulee 8 dl kaurahiutaleita. Niitä pitää olla just niin paljon...

Kaurainen marjaherkku

n. 1 l marjoja, tuoreena tai pakastettuna (minulla puolukka n. 8 dl ja  2 dl vadelmaa)
250 g margariinia (tai tee kuten minä - 200 g margariinia ja 50 g voita)
8 dl kaurahiutaleita
2 dl sokeria

1. Lado marjat uunivuoan pohjalle. Ripsottele päälle vähän (tai maun mukaan) sokeria, jos käytät happamia marjoja.
2. Sulata kattilassa voi ja sekoita siihen kaurahiutaleet ja sokeri.
3. Levitä kauraseos marjojen päälle.
4. Paista uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia.

Ja jos olisi vielä ollut vanilijakastiketta tai jäätelöä tarjolla, niin sehän olisi ollut ihan huippua. Mutta ei tietenkään ollut. Eihän ollut niitä kananmuniakaan. Kelpasi hyvin näinkin.

Kokeilin tätä tehdessä muuten ensimmäistä kertaa tällaista kookospalmusokeria, jonka olin -kuten kuvasta voi havainnoida - ostanut kaupan poistohyllystä kokeiluun. Oli fariinisokerin näköistä ja -makuista ja sopi erinomaisesti tähän paistokseen.

Olen viime aikoina suosinut näitä vähän "parempia" sokereita valkoisen perussokerin sijaan. Tässä kookospalmusokerissa sanotaan olevan enemmän mineraaleja ja vitamiineja kuin valkoisessa sokerissa, ja sen glykeeminen indeksi on myös alhainen verrattuna tavis-sokeriin.

Kallis neule?

Fiilistelin jo eilisessä postauksessa sitä, että ilmojen viiletessä vaatekaappini on vain niin paljon monipuolisempi kuin kesähelteillä.

Pikkuinen syysflunssa pääsi iskemään ja aamulla lähdin vähän nuhjakkeen oloisena töihin. Lämmin ja pehmeä neule tuntui ihan parhaalta ratkaisulta vaatevalinnaksi. Tämän neuleen haluaisinkin teille esitellä.

Siskokin jo kyseli tämän perään, että mistä se on. Näyttää kuulemma kalliilta. Niin näyttää minunkin mielestäni. Ihan sellaiselta joka voisi olla vaikka Tigerin tai Day Birger Mikkelsenin tms. mallistosta.

Mutta eipä olekaan. Tämä on Lindexiltä. Maksoi 25 euroa. Villasekoitetta: 20 % villaa, 15 % mohairia, loput elastania, polyamidia ja akryylia (jota normaalisti kyllä vältän vaatteissa viimeiseen asti).

Värivaihtoehtoja tämän harmaan lisäksi valkoinen ja vaaleansininen. Suosittelen, jos etsit kivaa syksyistä perusneuletta, etkä halua sijoittaa koko tiliä vaikkapa cashmireen.

Syksy. Eikä harmita.

Olen aina tykännyt syksystä. Siinä on sitä jotakin. Kesä valuu loppuun ja luonto alkaa valmistautumaan talveen. Väliin jää hieno, raikas ja värikylläinen ajanjakso.

Säätiedotusten mukaan huomenna viilenee. Ihanaa. Saa taas ottaa vaatekaapin sisällön kunnolla käyttöön. Minulla ei ole koskaan ollut mielestäni superihania kesävaatteita. Vaatekaappini on paljon monipuolisempi ja nätimpi syksyisin. Silloin kun vaatteita voi pukea päälle selvästi enemmän kuin kesähelteillä, mutta niitä ei kuitenkaan tarvitse piilottaa paksujen talvitakkien alle. Saa kaivaa esiin ihanat paksut huivit ja neuletakit, pitkähihaiset paidat ja sen sellaiset.

Vaatekaapista tulikin mieleeni, että se pitäisi taas käydä läpi ja karsia vähän käytettyjä kierrätykseen. Olen ostanut uusia vaatteita, mutta en ole vähään aikaan karsinut toisesta päästä. Minulla on erittäin rajallinen vaatekaappitila, joten vaatteita ei voi olla ylimäärin. Viimeaikoina on vain taas ollut niin paljon kaikkea ohjelmaa, työmatkoja ja sen sellaista, että aikaa tällaisille kotitoimille ei ole liialti löytynyt.

Loppuun vaatetuksen lisäksi muita syitä miksi olla syksystä onnellinen. Sienet (tietenkin, kuuluu nykyään kolmekymppisten kaupunkilaisten vakiofiilistelyihin) ja raikkaat (jopa sumuiset) aamut jolloin lähteä pyörän kanssa kohti työpaikkaa.

Viikonlopuksi pöpelikköön

Tänään suuntaa meikäläisen viikonlopuksi haltuunottama vuokra-auto kohti pöpelikköä. Eli mökille matkaa tämä työn raskaan raataja.

Sienet on huhuilleet minua jo viikkotolkulla metsästä. Ja puolukkaakin voisi poimia. Vai pitäisiköhän sitä vain ottaa ihan rennosti ja olla vain? Onneksi ei tarvitse etukäteen päättää. Ainoa, mikä on päätetty, että parkkeeraan tuon vuokratun kotteron mökin pihaan.

Ja maanantaiaamuna klo 6:15 suuntaan taas Helsinki-Vantaalle ja siitä työmatkalle.

Että moikkamoi vaan, ja hyvää viikonloppua!

Sarpanevan valurautaa

Naurattaa välillä ihan nämä ovat haaveet ja himotukset, mutta minulle Sarpanevan valurautapata on ollut sellainen, josta olen varmaan vuosikymmenen ehtinyt haaveilla. Se on niin arvokas, että ei ole tullut mieleenkään mennä hankkimaan sitä kaupasta uutena. Siksi ilmassa on ollut vain sellainen pitkäaikainen haave, että jostain padan itselleni saisin.

Meidän alueen Facebookin kierrätysryhmästä olen ennenkin täällä kertonut, että on ihan huippu löytöjenteko- ja kierrätyspaikka. Olen sieltä hankkinut mm. itselleni potkupyörän, Aalto-maljakon ja Marimekon Hetkiä-kangasta pitkän pätkän olohuoneen verhoksi. Ja myynytkin jotain omia tarpeettomia tavaroita.

Nyt sieltä löytyi sitten löytyi sitten se pitkään haaveiltu Sarpanevakin. Juuri siinä isommassa 4 litran koossa, jonka olin halunnutkin (lähes kaikki 3 litran version omistajat ovat sanoneet, että se on turhan pieni pataruuille ja muutenkin).

40 euroa maksoin, uutenahan tämä on 205,90 euroa. Nykyään näiden sisäpinta kaiken lisäksi emaloidaan, mutta tämä on vanhalta hyvältä ajalta, kun näin ei vielä tehty (emaloinnin hyvyydestä voidaan olla monta mieltä, mutta minä valurautafanina tykkään pinnoittamattomasta padasta enemmän).

Valurauta on helppohoitoinen ja ikuinen. Käsitiskillä puhdistus ja pyyhkäisee pintaan hieman rasvaa (helpointa mielestäni on pyyhkäistä pintaan hieman ruokaöljyä). Mitään rasvapolttoja sun muita en ole koskaan tällä hoitomenetelmällä tarvinut, vaikka valurautapannut on ollut minulla käytössä ja vuosia. Tämä pata toimii niin liedellä kuin uunissakin.

Tänään ihana Sarpaneva pääsi käyttöön, kun päätin aamulla laittaa pulled porkin uuniin hautumaan.

Ja ainiin, kohta lähden noutamaan uusinta fb-kirpparilöytöäni: Burberryn trenssiä. Löytyi muualla asuvan ystäväni koossa 25 eurolla ja arvasin, että hän voisi tykätä. Kohta takki on hänen.

Yllätysvieraita

Eilen taloyhtiömme pihalla vietettiin naapurin kaksivuotiaan syntymäpäiviä puutarhajuhlana. Kesken juhlan yksi naapurini juoksi yläkertaan ovelleni ja kertoi, että pihalle oli tullut neljän sisaruksen porukka, jotka kertoivat asuneensa 50 vuotta sitten asunnossani. Miettivät, että saisivatko tulla katsomaan synnyinkotiaan. Toivotin porukan tervetulleeksi.

Sieltä he sitten tulivat, 60 ikävuoden tietämillä olevat yhteen kerääntyneet sisarukset valokuva-albumi kainalossa katsomaan vanhaa kotiaan ja muistelemaan lapsuuttaan. Tarinaa oli niin paljon ja porukka niin mukava, että viihtyivät loppujen lopuksi pari tuntia täällä.

He kertoivat, että kotini oli heidän kotinsa vuosina 1957-1964. Kuvaukset heidän elämästään täällä oli niin mielenkiintoista kuultavaa, että vierailu oli paitsi liikuttava ja tärkeä heille, niin myös kiinnostava minulle.

Ensinnäkin se, miten kuusihenkinen perhe mahtui elämään tässä 40 neliön asunnossa (isä ja äiti ja vastasyntynyt pikkuveli nukkuivat keittiön puolella, tytöt kerrossängyssä ja isoveli laverilla olo-/makuuhuoneen puolella). Peseytymässä käytiin naapuritalon saunalla kerran viikossa. Asunnon vessa oli niin pieni, että sinne piti peruuttaa (kunhan ensin oli kantanut keittiön puuhellalta kuuman veden mukanaan vessaan). Pihasta kävi hevoskärry hakemassa roskat ja toinen hevoskärry, josta myytiin perunaa ja porkkanaa. Vastapäisessä asunnossa asui kansallisbaletin ballerina Arja Nieminen, joka kireässä nutturassa lähti aina aamuisin oopperalle ja palasi myöhään illalla esitysten jälkeen.

Olen miettinyt ikkunani edessä olevaa linnunpönttöä monta kertaa - kuka sen on siihen laittanut (on puussa todella korkealla, joten varsinainen kiipeily se on ollut)? Tämän porukan isoveli on kuulemma laittanut lapsena linnunpöntön samaan (silloin huomattavasti pienempään) puuhun samaan kohtaan. Jäimme miettimään, että voisiko linnunpönttö olla edelleen sama kuin se hänen rakentamansa, vai onko joku jossain vaiheessa käynyt vaihtamassa tilalle uuden. Samassa puussa ja samalla paikalla se edelleen on - nyt vain huomattavasti korkeammalla puun kasvun myötä.

Heidän ykkösihastuksiaan asunnossani olivat:

Keittiössä on säilytetty alkuperäinen kylmäkaappi, joka toimi heidän perheensä jääkaappina. Ja myös heillä kasvoi keittiössä rahapuu, aivan kuten minullakin.

Vessan valokatkaisija on heidän mukaansa sama kuin heidän aikanaan, tai se on uusittu samanlaiseksi.

Isäni kierrätyskeskuksesta minulle löytämä olohuoneen kattolamppu on kuulemma tismalleen samanlainen kuin mikä heillä oli samassa paikassa.

Mielenkiintoista oli myös kuulla, että naapurin työväentalolla (jossa käyn mm. jumpassa ja taloyhtiöllämme on saunavuoro) toimi siihen aikaan Suomi-Filmin studio. Täällä siis kävivät töissä mm. sellaiset kuuluisuudet kuin Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Naapuruston lapset toimivat usein avustajina elokuvissa - kyseiset sisarukset muistavat esimerkiksi kohtauksen, kun pihalle tehtiin jonkinlaisella lumetuskoneella lumisade ja heitä pyydettiin juoksemaan lumisateen läpi. Eivät kuulemma yhtään tiedä missä elokuvissa ovat näkyneet, mutta ovat nyt myöhemmin katsoneet vanhoja elokuvia silmä tarkkana, josko tunnistaisivat missä kaikissa elokuvissa he vilahtavat.

Vaihdoimme yhteystietoja porukan kanssa ja he lupasivat etsiä valokuva-albumeistaan lisää sisäkuvia asunnosta ja lähettää niitä minullekin.

Olipa yllättävä ja hauska lauantaipäivän vierailu.

Säilömishepulit

Tuli sitten tehtyä tänä vuonna omenahilloa oikein reilusti. Olin jo tehnyt sen yhden satsin hilloa, kun ystävä toimitti vielä uuden kuorman omenaa kotiin.

Pakkanen on jo ihan täynnä, joten soseen pakastus ei tullut kysymykseen. Hilloamaan siis, niin saa ison määrän pieneen tilaan säilöttyä ja toisaalta riittävällä sokerilla säilöttynä voi purkkeja säilyttää vähän lämpimämmässäkin - kuten meidän talon "hillokellarissa".

Nämä ei ihan heti lopu kesken. Riittää vaikka tuliaiseksi, kun menee ystäville kylään.

Tein myös ison satsin omenasosetta, jonka vein töihin jääkaappiin. Meillä on nykyään töissä tarjolla aamupuuroa, joten olen siirtänyt aamupalan syömisen sinne. Sose kuluu siellä syksyn myötä kun minä ja kollegat lapioidaan sitä puurojemme päälle.

Insinööri tekee itse

Insinöörintaidot tulevat käyttöön, kun käy pyörän kanssa köpelösti. Niin kuin minulla viime viikon lopulla. Raskas työviikko sai vielä kirsikan happaman kakun päälle, kun pitkäksi venyneen työpäivän päälle kotimatkalla pyörän takakumi puhkesi. Siinä sitten piti pikku itkutkin kadunkulmassa tuhrustaa kun niin harmitti ja väsytti ja otti päähän monen kilometrin talutusmatka kotiin.

Tänään kävin ostamassa uuden sisäkumin ja pääsin korjaamaan pyörän. Yleensä minulla on sisäkumeja aina kotona, sillä ei tuo puhkeaminen niin tavatonta ole, jos paljon pyöräilee. Nyt ei sitten näköjään ollut niitäkään.

Insinööri tekee itse. Äsken hetken puuhailin pyörän parissa ja vaihdoin uuden kumin. Nyt on pyörä taas toimintakunnossa. Tämän minä osaan.